mitc3a4-valo-on-maanhalla.jpgTiedämmehän mitä sähkö on. Aamun hämärinä tunteina haparoimme valot päälle. Älypuhelimen osoittaessa virran vähyyttä, tiedämme mitä tehdä laturin pistokkeella. Kiperän paikan tullen osaisimme kirjoittaa esseen sähkön olemuksesta ja käyttötarkoituksista, mutta tietäisimmekö sittenkään mitä sähkö on?

Juha Seppälän novelli esittää otsikollaan juuri tämän kysymyksen. Ja jos hetken ehtii luulla, että tietää, mitä sähkö on, ottaa Seppälän novelli monella tasolla luulot pois. Ja lopulta käteen ja äimistynyt hämmennys, en tiedäkään, ja ettei kukaan tiedä.

Novellin kertoja on sähkömies, jonka monologimuotoinen kerronta koostuu sähkömiehen työtilanteiden sekä työmiljöön kuvauksesta. Työhön liittyvät konkreettiset tilanteet ja niiden kuvaukset vuorottelevat sähkön ja sähkötyöhön liittyvän informaation kanssa, jonne solahtaa joukkoon filosofisempaa pohdintaa sähkön roolista sekä elämästä ja kuolemasta.

Keskeisessä osassa on sähkö. Aihetta lähestytään monesta näkökulmasta, jolloin sähkö liittyy kertojan henkilökohtaiseen työhön, mutta laajenee käsittämään laajempaa olemassa olon teemaa. Kyse ei ole perinteisestä alusta loppuun etenevästä tarinasta ja juonesta, vaan esseemäisestä moniulotteisesta tekstissä, jonka säikeet laajenevat ketjuuntuneina joka suuntaan.

Mitä sähkö on? on filosofinen allegoria, jossa jokapäiväinen elämä nähdään jumalaisen maailman epätäydellisenä peilikuvana. Novellissa on kaksi tarinaa; sähköä ja sähkömiehen työtä kuvaava konkreettinen tarina sekä filosofisempi tarina, jonka maailmassa suuri voima tuo esiin kuoleman ja elämän, häpeän ja kunnioituksen, pelon ja ylpeyden kuvaston.

”Minä tunsin suuren voiman ensimmäisen kerran parikymppisenä. En pelännyt mitään, luulin hallitsevani työn, johon olin saanut koulutuksen, luulin hallitsevani elämääni.” (Seppälä)

Nämä kaksi tarinaa kuin kaksi sähkövarausta kulkevat läpi novellin toisista erillään, mutta välillä niiden navat koskettava toisiaan ja lukija ei voi välttyä sähköiskulta; kysymykset, havainnot tulevat niin liki. Ollessaan noin konkreettinen, teksti sisältää yllättävästi myös voimakasta symboliikkaa, joka nivoutuu eheästi ja elähdyttävästi, paikoin jopa kuolettavasti arkiseen työhön ja sen lainalaisuuksiin. Verisuonten ja sähkölinjojen rinnastaminen, sydämen ottaminen mukaan saavat ymmärtämään, että ihminen on sähköä ja tuo samainen sähkö sekä luo elämää että tuhoaa sitä, mutta miten kaikki tapahtuu, sitä ei tiedä kukaan.

Novelli antaa paljon tietoa, mutta pitää sisällään klassisen sokrateslaisen paradoksin; mitä enemmän luulee tietävänsä sähköstä, sitä suuremman osoituksen tietämättömyydestä novelli tarjoaa. Novellista saadun filosofisen virtapiirin aiheuttaman sähköiskulamaannuksen jälkeisessä mielenhortoilussa voit myöntää tietämättömyytesi, ja että juurikin siinä piilee suuri viisaus. Seppälän sähkömies onkin kuin sokraattinen ironikko, joka kerros kerrokselta tiedollisesti vaeltaa syvemmälle ja laajemmalle sähköön, ja tulee yhä painokkaammin paljastamaan tietämättömyyden kasvot sekä lukijan että omansa. ”Meidän elämässämme kaikki perustuu sähköön, emmekä tiedä mitä se on.” Novellissa tieto asetetaankin tarkastelun kohteeksi, jolloin päästään yhä syvemmälle sen viisauden äärelle. Luulee tietävänsä muuttuu siksi, että tietää ettei tiedä.

”Ehtii tajuta, että kuuluu uhkaavaa, matalaa jurinaa kuin rautaa revittäisiin. Tavarat lentävät käsistä. Sekunnin murto-osassa tajuaa että jää kiinni… Pääsee paha rääkäisy, raajat alkavat kouristella, hirvittävä kuolemanpelko tulee pitkin johtimia ja käsiin palaa syvät jäljet. Tulee hirvittävä häpeä siitä että pelkäsi kuolemaa ja alkaa parkua ja häpeää sitä että parkuu…” (Seppälä)

Tekstin alussa lukija joutuu keskelle sähkötapaturmaa, jossa sähkömies on saanut voimakkaan tällin. Sähkömiehen sanaillessa metsässä hortoilemisesta ja parkumisestaan sekä irtoavista reisilihaksista aiheen voi pitää vielä itsestä etäällä sähkömiehelle kuuluvana erikoisuutena. Sydämen ja verisuonien rinnastaminen sähköön ja sähköverkostoon viimeistään tuo aiheen sähkömiehen iholta lukijan omaan ihonalaan. Lukija saa mahdollisuuden tiedostaa sähkön voiman, oman pienuuden ja sähkön tuntemattomuuden ja mahdin. Välillä tuntuukin kuin Seppälän ytimiin pureutuva teksti räjäyttäisi irti omat pohjelihakset.

Lauri Oino kirjoittaa Turun Sanomissa:

”Mitä sähkö on? lainaa kauhufantasioilta ja muistuttaa Borgesin ja Kafkan novelleja, joissa tyylittelevän mystifioiva kerronta riisuu arkiset järjestykset tuttuudestaan. Seppälän nerokkuutta on tarttua arkipäiväiseen ilmiöön.” (Oino)

”Kliinisen täsmälliset kuvaukset sähköiskun kokemuksesta ja vaikutuksesta ruumiiseen muuttuvat runoudeksi. Sähköisku on kauhea ja hurmiollinen näky Jumalaan tai tyhjyyteen.”

Kun sähkömies on kutsunut jännitteisen työn ilmapiiriin tietämättömyyden kautta, antaa hän vaihtovirtaisesti meille tutkittavaksi asenteemme sähköön. Sähkö kuuluu arkeemme, mutta saa usein vessapaperin kohtalon; sen todellinen merkitys huomataan vasta, kun se on loppunut. Novellin alun uhkaava jurina sähkömiehen kokemuksena laajeneekin sähkönomaisena kourana koskettamaan kaikkia. Katastrofin mahdollisuus leijuu yksityisesti ja yleisesti.

”Matala uhkaava jurina oli jo kuultavissa, kuin rautaa revittäisiin. Maailma oli kuin suuri muuntaja, joka voisi roihahtaa koska tahansa. Pystyisimmekö me enää tekemään mitään tilanteessa, jossa yhteiskunnan sydämen kammiovärinä on alkanut? Tulisivatko kaikki sekaviksi ja lähtisivät kävelemään summamutikassa jonnekin, pitkin metsiä… Mitä nämä kadun yli sipsuttajat tekevät, kun virta katkeaa, kun hätäkeskus ei vastaa ja puhelin on mykkä? Mitä sitten, kun yhteys on poikki? Ne eivät tiedä, miten lähellä tuo hetki on. Ne eivät käsitä, että sellainen on mahdollinen koska tahansa…” (Seppälä)

Perinteisesti sokraattinen ironikko verhoutuu tietämättömyyteen ottaakseen epäsuorasti kantaa johonkin yleiseen ilmiöön. Pidämme sähköä itsestäänselvyytenä ja kulutamme sitä liikaa suoranaisesti turhuuksiin. Mutta mitä Seppälän sokraattinen sähkömies meille näyttää vai pikemminkin minkä skeptisyyden hän haluaa verhota tietämättömyyteen?

Yksi bongausvihje löytyy sähkömiehen keskeisestä intertekstuaalisesta kehotuksesta Katsokaa taivaan lintuja. Lause on Raamatusta ja se jatkuu: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa. Uskonnollisesti tämä on tulkittu luottamuslauseeksi elämän edessä, jolloin murheen vaivaamaa ihmistä ohjataan katsomaan lintuja voidakseen kokea keveyttä ja todeta, että ei linnunkaan tarvitse kuin lennellä, mitäs siinä raahaat painavaa lastiasi hölmö ihminen.

Seppälän sähkömies avaa uudenlaisen oven elämänkatsomuksen tematiikkaan. Linnut ovat mukana, mutta hän jopa purkaa uskonnollisen instituution; hän ohjaa huomaamaan Raamatun lauseen naiivin kieroutuman ja tarkastelemaan kyseistä lausetta uudella tavalla. Lentäessään linnut näyttävät toki keveiltä toteuttaessaan luontoaan, mutta tekevät samalla paljon työtä. Seppälän linnut eivät lennäkään tajuntaamme keveinä, vaan ne naturalistisella väkevyydellään vaistoavat sähkön suuren kouran ja osaavat elää sen kanssa. Vastaavaa ihmisen ominaisuutta Seppälän sähkömies pohtii ja peräänkuuluttaa.

”Suuri sähkö tuntuu. Se väreilee ilmassa kuin helteinen auer ja linnut pystyvät aistimaan sen kuin niiden päälle pantaisiin suuri näkymätön koura. Ne tietävät paikkansa kaikkeudessa, ja kaikkeuden järjestyksen. Ne ovat turvassa niin kauan kuin elävät sen mukaan. Ihmiset eivät sitä osaa.” (Seppälä)

Novellin filosofisuus ei siis ole yksipuolinen kaunis utopia, vaan havahduttava elämän raadollisuus.

Sinä olet vieras, itsellesi ja muille. Mitä sinä haluat? Tahdotko, että minä ojennan käteni sinua kohti? Tahdotko, että minä kosketan sinua niin kuin ihminen koskettaa toista? Ojennanko käteni? Käteni, johon on palanut merkki suuren voiman alituisesta läsnäolosta. Haluatko kuulla oman rääkäisysi, ihmisen äänen. Onko sinulla sydän joka voisi pysähtyä? Haluatko nähdä jotain suurta, kaunista, lopullista? Haluatko kuolla nyt?” (Seppälä)

Sähkömiehen todellisuus vaaran jokapäiväisestä olemassa olosta laajenee koskemaan jokaista.

Novelli on rehellisen vilpitön pohdinta, joka tempaa mukaan aiheuttaen surkuhupaisaa ihanaa kamaluutta. Lähinnä Seppälän sähkömies onkin sokraattinen melankolikko, joka toteaa stoalaisella tyyneydellä tietyt perusasiat eikä hehkuttele tai tunnekuohuile. Eleetön, asiallinen, yksityiskohtainen, kaihtamaton tarkkuus ja totuudellinen kuvaus arkisten kuvien muodossa palauttavat potemaan tervettä pienuutta.

”Tiedän, että minusta ei ole lepyttämään tuota voimaa, mutta minun on elettävä sen kanssa. Muutakaan en voi. Pelon kynnys on ylitettävä joka ainoa aamu.” (Seppälä) 

Eikä sähkömies herätä ainoastaan potemaan kaiken arvaamattomuutta, vaan toteaa myös, että Palojälki kädessäni kertoo minulle kirkkaimpina hetkinäni, että siellä missä on vaara, on myös armo. Ihminen tarvitsee pelon hetkensä voidakseen katsoa jopa lintujen vapaudelta näyttävää lentämisen olomuotoa totuudellisemmin.

”En puhu vapaudesta. Puhun siitä, kun olemme valvoneet vuorokauden ja kulkeneet kymmeniä kilometrejä autolla ja jalkaisin raivaamassa linjoille rojahtaineita tuulenkaatoja….. Yhtäkkiä myrsky lakkaa, kesken askeleen. On aivan hiljaista. Siitä minä puhun.” (Seppälä)

Kenties tämä äärillä oleminen, luonnon voimien ja sähkön totaalisuus on jotain mitä novellin perusteella voisi kutsua lähes vapaudeksi eli todellisuudeksi, joka ei ole hyvä tai paha, se vain on.

Sari Mäki-Penttilä

Novellianalyysi on kirjoitettu vuonna 2016 osana Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden perusopintoja.

Lähteet:

Seppälä, Juha: Mitä sähkö on? WSOY 2004.

Oino, Lauri: Juha Seppälä: Mitä sähkö on?

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s