Napanöyhdän irtiräjähdys – Niemi; Juha Hurme

cropped-pinnalla-vai-pinnan-alla_sari-maanhalla.jpgAlussa oli olematon piste, joka oli aivan vähän roiskunut yli. Se oli siis eräänlainen tahra, joka oli kuitenkin niin pieni, ettei sen päälle mahtunut edes yhtä enkeliä istumaan. Koko tulevaisuus oli ahdettu tähän pieneen roiskeeseen, joka sisälsi siten mahtitilauksen potkua eli puhdasta energiaa. Kosmoksen kaikki galaksit ja niiden väliset pölyt, tilat ja kentät, tämä vanha kunnon maapallomme ja sen kaikki elolliset ja elottomat oliot, jokainen atomi ja molekyyli planeetallamme ja sen ulkopuolella liittyvät perustavalla tavalla yhteen. Nämä yhteydet johtavat tuohon yhteen tahraan 13,8 miljardia vuotta sitten. Myös sinä, minä, Väinämöinen, Mikael Olavinpoika Agricola, Larin Paraske ja epämääräinen kokonaisuus nimeltä Suomi olimme tietenkin tuossa roiskuvassa pisteessä porisemassa.

Näin sanotaan Niemen tarinan alkupuolella.

Niemi on kirja, jonka tarina lähtee liikkeelle maailmankaikkeuden synnystä, kosmisesta ja biologisesta evoluutiosta ja ihmislajin kehityksestä päätyen 1800-luvulle Chydeniuksen nuotteihin ja Minna Canthin odotukseen. Vaikka kirja ajallisesti liikkuu menneisyydessä, se pohtii jopa alkuräjähdystä peilaten sitä tämän päivän ihmiseen ja tietotajuumme.

Pääosassa kirjassa ovat siis maailmankaikkeus, ihminen, sinä, minä ja Niemi. Kirjailija määrittelee Niemen seuraavasti: Niemellä tarkoitan sitä Pohjois-Euroopan peräosaa ja Siperian ja Skandinavian kainalokuoppaa, jota niemeläiset alkoivat kutsua muutamia satoja vuosia sitten Suomeksi.

Niemi on maailmankaikkeuden prosessia kuvaava tarina, johon ihminen pääsee merkittäväksi keskushahmoksi mukaan. Kerronta on rientävää, yhdistelevää, ironista, tarkkanäköistä, pohdiskelevaa. Eli Niemeä voisi kutsua koomis-kosmiseksi narratiiviksi eli hauskaksi suureksi tarinaksi säkkipilli ja itkuvirsi yksityiskohtineen.

Samojen kansien välissä on laaja kokoelma erilaista tietoa, uskomuksia, tiedonkappaleita ja niiden historiaa. Kaikki tämä saa nauramaan ihmiselle, itselle, noinko sitä todella on kohellettu ja noinkin erikoisia asioita totena jopa julkaistu. Taitavasti menneisyyttä kahlatessa Niemi tulee kertoneeksi myös siitä millaisten uskomusten ja huojuvan tiedon vallassa ihminen vaeltaa nyt. Menneisyys on luonut meidät ja kuin arkeologi, Niemen tarina paljastaa esiin sen mille tämän päivän todellisuutemme rakentuu. Kyseessä on siis jonkinlainen maailmankaikkeudellinen ihmisyyden inventaario. Ei tikulla silmään sitä, joka menneitä muistelee, vaan hatunnosto hänelle, joka sen tohtii tehdä. Tulevaisuus on aina sidottua siihen mistä olemme tulossa ja jos emme tiedä juuriamme, suunnistamme aika sokeina ja tunnottomina tässä päivässämme.

Rintarinnan Niemen tarinassa ovat sopuisasti esimerkiksi erilaiset uskontojen ja elämänkatsomusten mukaiset ajanlaskut nivottuna yhteen eräänlaiseksi ihmisyyden kuvaksi. Ei arvotettuina hyviksi ja huonoiksi, oikeiksi tai vääriksi, vaan todettuina tosiasioina ilmentämässä ihmisen taipaleen jonkinlaista hulluuden moninaisuutta. Erilaisen tiedollisen kerronnan avulla esitellään ihmisen tiedollisia löytö- ja harharetkiä.

Oivaltava tiedollinen koonti saa lukijassa aikaan jonkinlaisen alkuräjähdyksen, subjektiivisen napanöyhdän irti sinkoutumisen, mikä kenties havahduttaa omaan napaan tuijottamisen tunkkaisuudesta. Ja tämä siksi, koska Niemessä on häiritsevän hersyvä ja kutkuttava yhdistelmä ison tarinan tuntua, mittakaavojen ajallista suuruutta sekä teemojen laajuutta, jotka tulevat iholle tähän hetkeen.

Maailmankaikkeuden historia, ihmisen historia, kulttuuriksi nimitetyn ilmiön painit, erilaiset vaiheet. Yhteiskunnallisten ja uskonnollisten kommervenkkien anatomia. Tieteen, taiteen, kirjallisuuden ja kommunikaation hygienia. Siitä Niemessä on kyse. Kirjan äärellä voikin testata mitä tekoa sinun tietosi on, voit testata jopa totisuuden määrääsi, itseironian kykyäsi ja ennen kaikkea kykyäsi astua pois tuijottamasta ainoastaan oman tontin rajoja.

Niemessä esillä on mm. tähtitieteilijä Tyko Brahe, joka ei hyväksynyt uskonnollisin syin Kopernikuksen aurinkokunnan mallia, joka esitti, että maa ei olisikaan kaiken keskus, jota mm. aurinko kiertää. Brahe oli sitä mieltä, että oli sopimatonta, että ihminen, jota varten kaikki oli luotu, potkaistiin syrjään kaikkeuden keskipisteestä. Tietyllä tapaa kirjailija Hurme tekee kirjallaan Kopernikukset; hän hoksauttaa tässä ajassa pätevälle ihmiselle, ettei hän ja hänen edustamansa kulttuuri/maa/tieto/opinkappale ole kaiken keskus, eikä mikään totuuskaan. Kuka vaan missä subjektikuopassaan istuukaan uhoamassa, tämä Niemen tiedollinen pläjäys ikään kuin ravistelee hereille jonkinlaisen yleisen omistushaluisen ja kollektiivisen psykoosin keskeltä.

Havahduttaa hereille, mutta ei aiheuta hajoamista. Paljot ärsykkeet ja tieto, joiden keskellä elämme, saattaa pirstaleisuudellaan lähinnä hajottaa, mutta Niemi kokoaa ja silittää määrätietoisen lujasti mutta hymyilevän lempeästi lukijaansa päähän niin, että lähes luu paistaa. Ihmisyys ja maailmankansalaisuus samassa tarinassa, osoittamassa, että todella olemme samassa veneessä, ja samoista aineksista keitetty soppa. Samasta räjähdyksestä alkumme saaneina teennäiset kulttuurilliset ja kansalliset jopa elämänkatsomukselliset rajat katoavat, ja tämä ykseys saa hyvälle avoimelle tuulelle.

Niemi, tämä filosofinen, älykäs hauska, teos kohottautuu tarinankerronnan perusjuureen, tarinan kerronnan yhtenäiseen virtaan, joka ei katkea teennäisiin kirjallisiin kikkailuihin. Kutsun Niemeä isoksi kirjaksi, joka pitäisi mahdollisen katastrofin varalle haudata kaiken kestävänä maahan, ihan vaan varmuuden vuoksi tulevaisuutta varten talteen. Miellän Niemen myös kirjaksi, joka ojennetaan avaruudesta tulevalle muukalaiselle kertoaksemme keitä me olemme tai luulemme olevamme, mitä olemme touhunneet, ja minkälaisen tarinan touhuistamme on kirjailijaksi tituleerattu Juha Hurme suodattanut. Niemeen liittyvässä keskustelussa moni on toivonut teosta peruskouluopetuksen oppimateriaaliksi.

Teoksessa on seikkailun tuntua eikä se ole mikään satu, vaan pätevä tiedollinen matkatarina, joka tällä planeetalla ihmisenä on taivallettu. Tai voisiko sanoa inhimisenä taivallettu. Nimittäin Niemi kertoo myös siitä, että Agricola käytti ihmisestä sanaa inhiminen. Tähän liittyen voisi vielä todeta, että kaikista inhimisen järjettömyyksistä ja järjellisyyksistä huolimatta Niemen ihmiskuva on varsin myönteinen: Ihminen on kummallinen, mytologioita luova eläin, puhuva, pohtiva ja näkyjä näkevä apina, kerta kaikkiaan erikoinen ja mukava otus.

Ja sitten vielä kaikille ennen nukkumaan menoa mietittäväksi kolme nostoa kirjasta:

Avaruus antoi planeetallemme kaiken veden heti alkutohinoissa. Sen jälkeen hanat pantiin kiinni ja sillä samalla kierrätysvedellä moneen kertaan juodulla ja pissatulla, saamme sinnitellä harmaan maapallon karrelle palamiseen asti.

Ja muistutetaan vielä, että kun katsot peiliin, näet sekä peililasissa että siitä heijastuvassa apinannaamassa 13,8 miljardia vuotta vanhaa tavaraa.

Kun me haukkaamme omenaa, nautimme alkuräjähdyksen energiaa. Maailmankaikkeuteen ei ole tankattu mistään lisää bensaa sen synnyn jälkeen. Alussa annettiin kaikki mitä meillä on.

Sellainen on maailmankaikkeus, sellainen on inhiminen, sellainen on Niemi. Sådan är ett universum, sådan är en människa. sådan är Niemi.

Sari Mäki-Penttilä

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s