Kirjallisuushistoriallinen katsaus – Renessanssin mehevät luut

Vanha kirja Sari Maanhalla

Renessanssin tärkeä filosofinen selkäranka oli Platon, jonka mielestä kaikki kauneus maailmassa oli heijastusta ylimaallisesta kauneudesta. Renessanssin taidetta hallitsikin pyrkimys tutkia taiteen keinoin kaikkea sitä missä kauneus saa ilmaisunsa. Keskiajan Aristoteleen järkiperäinen kirjallisuustietoisuus vaihtui renessanssin kauneuden tavoitteluun ja taide irtaantui uskonnon kaavoista ja kristillisestä kurinalaisuudesta. Matemaattisesti ihminen edistyi, mikroskooppi ja kaukoputki keksittiin. Myös oleellinen tarinankerrontaa mullistava käänne tapahtui, kun uudenlainen kirjapainotekniikka omaksuttiin. Se edisti kirjallisuuden kehittymistä yhteiskunnalliseksi instituutioksi. (Vartiainen)

Renessanssi loi uutta, mutta humanistisen aatteen mukaisesti antiikista ammennettiin edelleen. Innoitteena humanismille oli kreikkalaisen kirjallisuuden ja filosofian kiinnostus inhimillistä kokemusmaailmaa kohtaan. Syntyivät vanhaa perinnettä kunnioittavat romanttiset eepokset, jotka muodon ja aiheiden puolesta pyrkivät uudistamaan vanhoja kirjallisia esitystapoja. Renessanssin humanismi ohjasi toteuttamaan antiikin jäljittelyä, mutta ei miten tahansa. Syntyi kritiikki ja kirjallisuudenteoria, kun haluttiin luoda antiikin jäljittelylle perusteet. (Vartiainen)

Renessanssissa käsitykset todellisuuden kuvauksesta muuttuivat eivätkä jumaluudet eivätkä liioin allegoriat mahtuneet enää todellisuutta kuvaamaan. Ja jos antiikin aika oli suurpiirteinen ja maalaileva ja keskiaika kurinpidollinen aidattu alue, jossa uskonto – suuri allegoria oli todellisuuspohjana, niin Vartiaisen mukaan renessanssissa korostui tietoisuus vapaata kokemusperäistä todellisuutta ja sen kuvaamista kohtaan.

Ennen renessanssia vallinnut todellisuuden kuvaus, joka oli keskiajalla allegorista ja uskonnon hallitsemaa, sai nyt uuden vivahteen, jolloin painopiste ei ollut sen muistamisessa, että olemme katoavaisia, vaan sen oivaltamisessa, että yksilö omistaa elämänsä ja voi elää täydesti tässä ja nyt. Maailmankuvaa määritti edelleen kristillinen traditio, mutta se ei ollut enää määräävä auktoriteetti. (Vartiainen) Yksilö astui esiin ja voidaan puhua jo jonkinlaisesta individualismin esiin marssista kollektivismin kustannuksella.

Antiikissa ja keskiajalla kirjallisuutta hallitsi oppineiden kieli. Kansankielinen materiaali kukoisti lähinnä suullisessa perinteessä. Keskiajan Dante ja Boccaccio tekivät jo avauksia kansankielisyyden suuntaan ja heidän jäljessään renessanssin Francois Rabelais räväytti näkyviin kansankielisen sanailotulituksen, ellei jopa renessanssin naurun, minkä sanamuodon lainaan Mihail Bahtinilta. Rabelais kuvastaakin renessanssin kasvoja ja yhdenlaista todellisuuden kuvausta hyvin.

Vartiaisen mukaan Rabelais oli kielellisesti rohkeampi ja omaperäisempi edeltäjiään. Hänen tyyliainekset olivat tuttuja myöhäiskeskiajalta, mutta uutta oli liioittelu ja omalaatuinen yhdistely, raadollinen suhde ihmisruumiiseen ja ujostelematon sukupuolisuusasenne. Kun keskiajalla asioilla oli vain yksi aspekti, renessanssimiehet pyrkivät leikkimään asioiden moninaisuudella. Siinä samassa hylättiin kristilliset dogmit eikä tarinanluojalla ollut perisyntiä eli hän oli vapaa. (Auerbach) Rabelais’n kieli oli eläväistä ja joustavaa löytäen uusia notkeita muotoja sekä aiheet ja näkökulmat niihin. Auerbach toteaakin, että mainio on hänen luettelo esineistä, joilla voi pyyhkiä takapuolensa.

Rabelais kuvataan luontoyhteyden omaavana kirjailijana, joka hengittää luonnon kanssa. Hänessä tiivistyy todellisuuden kuvauksen ja luonnollisuuden käsityksen iso muutos, sillä hän korosti ihmistä ja ihmisen tekoja, mutta mainitsi luonnon oleellisena. (Vartiainen) Rabelaisilla on tekstikuvastossa luonto, mutta Vartiaisen ja Auerbachin tekstistä voi huomata, että Rabelais’n luonto on ihmisen luomaa; ihmisnäkökulmainen subjektiivinen luonto eikä luonto objektiivisena luonnonlakina. Rabelais edusti siis auktoriteettijumalan ja uskonnon menettämää valtaa, mutta toisin kuin antiikin aikainen luonnonuskoinen, Rabelais loi luonnon ihmisen ehdoilla ja ihminen oli luonnon herra.

Auerbach toteaa Rabelais’n olleen avoimen ja leikittelevän maailmankuvan omaava ihminen. Auerbach kysyy tässä yhteydessä, että oliko vapautunut kirjoittaja sen yksilöllisempi. Tämä on oleellinen kysymys tehdessämme tulkintoja renessanssin todellisuuden kuvauksesta. Kirjoittajan vapaudessaan Rabelais on notkeampi ja rohkeampi, mutta ei kollektiivinen – individualistinen akselilla ajateltuna niin yksilöllinen, kuten esimerkiksi Miguel de Cervantes Don Quijoten kanssa. Rabelais onkin kuin juuri muurien sisältä vapautunut ja vapauteensa riehaantunut kirjoittaja, jonka tekstitykki roiskii runsaasti vailla muotoa, mutta Cervantesin kohdalla, kuten Vartiainen kertoo, hän tuntuu luoneen kuin tyhjästä kokonaan uuden tavan hahmottaa todellisuutta.

Don Quijotessa yhdistyy realistisuus ja symbolisuus. Päähenkilön hulluuden kautta kuvataan arki- ja ideamaailman välistä yhteentörmäystä. Kerronnan pääpaino on yksilössä, kun se aiemmin oli ympäristössä ja tapahtumissa. Ympäristön ja tapahtumien kuvaus oli tyypillistä myös antiikin tarinoille, mutta renessanssissa kirjoittajan kyky kuvata asioita laajeni, jolloin ihmisen subjektiiviset mielenmaisemalliset ulottuvuudet olivat pääosassa. Don Quijote on ensimmäinen henkilöromaani ja todellisuuden kuvaukseltaan ja tyyliltään merkittävä etappi kirjallisuudessa. Kertoja on kaikkitietävä, joka kommentoi tarinaa ja puhuttelee lukijaa. Jopa dialogiin on upotettu luonnekuvauksia, mikä kertoo siitä, että kirjoittajalla on taito kertoa tarinoita myös ihmisen sisäisestä todellisuudesta käsin eikä vain tapahtumiin painottuen. (Vartiainen)

Luuperhonen Sari Maanhalla

Ces beaulx de haulte gresse on fraasi, jolla Rabelais kuvasi korkeaa tyyliä. Livres de haulte gresse tarkoittaa kirjoja, joissa on paksu rasvakerros. Koiran esimerkin mukaisesti pitää teilläkin olla tarkka nenä, teidän on nuuskittava näitä kauniita, meheviä, hyvin syötettyjä kirjoja, haisteltava ja annettava arvoa niiden sisällölle; Ja sitten teidän on huolella lukien ja usein mietiskellen murrettava luu ja imettävä ravitseva ydin, kertoo Auerbach Rabelaisin sanoneen. Eli siis mehevä luu ja sen ydin on kaiken pointti.

Vaikka kirjojen vertaaminen kuolleen eläimen meheviin luihin hieman ontuu vegaani-tietoisessa nykyisyydessämme, tunnustan kuitenkin metaforallisen kaipaukseni tähän antiikin mehevyyteen ja renessanssin vallattomuuteen, jossa kirjat olivat alkukantaisempia, joissa oli selkeä haju ja maku. Modernilla ajalla kirjallisuudesta on tullut yhä eriytyneempää ja kirjallisuus on muuttunut enemmän liukuhihnaiseksi kertakäyttökulttuuriksi, joka on karsinoitu kylmiin lokeroihin ja jolle toivotaan mahdollisimman suurta kuluttajakuntaa. Tarina eli eläin on tapettu. Se on valmiiksi paloiteltu, maustettu, muoviin pakattu ja luu on useimmiten hävitetty. Usein kirjailijat ja heidän esilläolo jopa heidän saamansa palkinnot ovat keskiössä, eivätkä niinkään sisältö, tarina ja tarinankerronta. Kirjallisuus näyttääkin paikoin olevan näivettymässä jonkinlaiseen kliinisyyteen.

Rabelaismaista luuydinkirjallisuusteoriaa mukaillen totean, että keskiajan kirjallisuus oli kuin kasa uskonnon kuivattamia kuivia luita rivissä luostarin hämärässä. Keskiaika, oikeastaan jo antiikin loppupuoli, metsästi kynää seipäänä käyttäen tarinat hallituiksi riveiksi arkistoihin. Oudosti tarinakerrontaperinne näytti kuivahtavan suullisen perinteen mehevyydestä ja vapaudesta kirjoitustaidon niukkuuteen ja sääntöihin. Romantikot ja klassistit kenties saivat eloa luihin uudelleen ja naturalisti vapautti kirjailijan ja tarinan eläimen luontoon, mutta tarinankerronta ei ollut enää niin eloisa ja vapaa. Erityisesti kirjallisuuden realismin ja modernismin aallot omassa hengen ja ruumiin anatomiassa kokeneena, voisi yleistäen todeta, että antiikissa ja renessanssissa vallitsivat kenties ne mehevimmät eli eloisimmat eli vapaina rientävät luut.

Sari Mäki-Penttilä

Tehtävän anto, jota edellä ollut teksti noudattaa:

Todellisuuden jäljittely on maallisen elämän aistielämysten jäljittelyä, ja sen elämän olennaisimpiin piirteisiin tuntuu kuuluvan sen historiallisuus, sen muuttuvuus ja kehitys; todellisuutta kuvaavalle runoilijalle toki voidaan suoda paljonkin vapauksia, mutta tätä ominaisuutta, joka on itse todellisuuden olemus, hän ei voi todellisuudelta viedä. Erich Auerbach käsittelee Mimesis-teoksessaan, miten kirjallisuus jäljittelee, representoi, todellisuutta ja millä keinoin tuo todellisuudentuntu välitetään lukijalle. Keinot ovat vaihdelleet eri tyylikausina ja eri kirjailijoilla.

Ota käsittelyyn joko renessanssin tai barokin ja klassismin aika. Pohdi, mitä muotoja todellisuudenkuvaus kyseisenä aikakautena saa. Mitä kyseisenä aikakautena tarkoitti luonnollisuuden ihanne? Millaiseksi kirjallisuuden ja todellisuuden välinen suhde hahmottui, mikä on ajan kirjallisuuskäsitys?

Kirjallisuutta:

Auerbach, E. 1992. Mimesis. Todellisuuden kuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Bahtin, M. 2002. Francois Rabelais, keskiajan ja renessanssin nauru. Helsinki: Like.

Heiskanen-Mäkelä, S. 1989. Euroopan kirjallisuuden valtavirtauksia. Keskiajalta romantiikkaan. Helsinki: Gaudeamus.

Rabelais, Francois. 2011. Pyllypyyhin. Suomennos Kirsti Luova. Kärkölä: Pieni karhu.

Vartiainen, Pekka. 2009. Länsimaisen kirjallisuuden historia. Helsinki: BTJ.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s