Tekstin anatomia – Kirjallisuudentutkimuksen perusteet

Siilin narratiivi pariisi 2Kirjallisuudentutkija on kuin kirjallisesti orientoitunut patologi, joka tutkii kirjallisen tekstin ilmiötä. Häntä kiinnostaa kirjallisuuden olemus. Hän voi olla hyvin eri tavoin tutkimusorientoitunut ja tietoisesti valinnut jonkin tutkimussuunnan, jolla avata teksti ja tutustua sen anatomiaan. Kirjallisuudentutkimuksen kentälle mahtuukin kaikenlaista fokusoitumista kirjallisuuden päämääräkeskeisestä ajattelusta ja tarkasta lähiluvusta aina alitajuiseen tiedostamattoman ymmärtämiseen ja laajempaan kontekstualisointiin saakka.

Kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia

Historiallinen katsaus näyttää, että luonnontieteisiin liittyvä positivismi edisti tieteellisen kirjallisuudentutkimuksen muotoutumista. Positivistin tapa lähteä liikkeelle havaittavista tosiasioista yhdistyi romantiikan keskeisiin aatteisiin ja näin syntyi positivistinen biografismi. (Koskela 2000, 15–16.) Biografisti suuntaa tutkimuskysymyksensä koskemaan kirjallisuuden alkuperää. (Korhonen 2008, 16). Hän on kirjallisuudentutkijatyyppi, jota kiinnostaa kirjailijan sielu ja siihen vaikuttaneet olosuhteet. Biografistin ajatus on, että kaikki aatteelliset abstraktiot ovat joutavia ja vain aineellinen sopii tarkasteltavaksi. Sielukin on aineellinen ja sitä määräävät rotu, aikakausi, kulttuurinen perintö, ympäristö ja sosiaaliset, psyykkiset ja fyysiset sekä yhteiskunnalliset olosuhteet. Biografisti tutkii kirjallisuutta samoilla termeillä kuin luontoa. (Koskela 2000, 16–17.)

Selvittääkseen kirjailijan olosuhteet, biografisti tutkii kaikki mahdolliset tosiasiat kirjailijasta ja hänen ympäristöstään. Aineellisuuden ja konkreettisuuden vaatimusta hän maustaa romanttisella idealismilla eli hän kulkee syvemmälle tekstiin tosiasioiden tarjoaman oven kautta. Vähitellen biografismi kehittyi kohti kirjailijan henkilökohtaista psykologiaa ja elämäntarinaa kaventuen vähitellen elämäkerralliseksi. (Koskela 2000, 17–19.)

Uuskriitikko määrittelee kirjallisuuden fiktiivisyyden kautta. (Korhonen 2008, 19). Hänen ajatusmaailmaa kuvaa parhaiten ilmaus kirjallisuus kirjallisuutena, ei kirjailijan elämysmaailmana tai kansansielun tuotteena. Uuskriitikon mielestä kirjallisuuden merkitys löytyy tekstistä. Hän kysyy mikä antaa lukemiskokemukselle sen arvon ja miksi jokin lukukokemus on parempi kuin toinen? Näin voidaan hahmotella kielen kaksi tehtävää; objektiivinen ulkoisen maailman kuvaamiseen liittyvä ja subjektiivinen tunteita herättävä. Menetelmänä uuskriitikko käyttää mm. lähilukua. (Koskela 2000, 22–24.)

Uuskriitikko hylkää biografistin vaaliman metoditradition ja ohittaa kirjailijan tarkoitusperät ja lukijassa heräävät tunnereaktiot. Huomio siirtyy pois siitä, että mitä kirjailija haluaa sanoa siihen, että mitä hän tulikaan sanoneeksi. Uuskriitikon tavoitteena on objektiivisuus, joka on saavutettavissa tekstin vastakkaisten tekijöiden struktuurilla ja kaiken kontekstin kieltämisellä. Uuskriitikko ajattelee, että on olemassa menneisyyttä sisällään pitävä kirjallisuuden suuri traditio, johon merkittävä kirjallisuus luonnostaan nivoutuu. Keskittyminen tekstiin paljastaa tämän suuren kirjallisuuden anatomian esiin. (Koskela 2000, 25–28.)

Formalisti ajattelee, että kirjallisuus on irtautunut luonnosta ja luonnollisesta kielenkäytöstä, joten hän pohtii mikä tekee kirjallisuudesta kirjallisuutta. Huomion kohteena ovat arki- ja kirjallisuuskielen erot. (Korhonen 2008, 17–19, Koskela 2000, 35–36.). Kirjallisuuskielen poikkeavat ilmaisut saadaan näkyviin vieraannuttamisefektin avulla. Arkikieleen verrattuna kirjallisuuskielen sävyssä on jotain tuoreutta ja outoutta. Proosan kirjallisuuskieli on luonteeltaan arkisempaa, mutta vieraannuttaminen näkyy siinä, miten tapahtumat on kerronnallisesti järjestetty. (Koskela 2000, 36–37, Korhonen 2008, 17–18.)

Formalistille teksti on astia, johon sisältö kaadetaan. Sisältö ei kiinnosta, vaan astian olemus, sillä sisältö on riippuvainen muodosta, joka tuottaa kirjallisuudellisuutta. Hän erottaa kerronnasta tarinan ja juonen. Tarinaa ovat ne tapahtumat, joista kerrotaan, juonta noiden tapahtumien taiteellinen järjestely. Formalistia kiinnostaa enemmän se, miten tapahtumat kerrotaan, ei niinkään siitä mitä tapahtuu. Formalisti tiedostaa myös kirjallisen evoluution; kirjallisessa systeemissä tapahtuu koko ajan muutoksia. Kirjallisuuden kieli kuluu eli kielen funktiot muuttuvat. (Koskela 2000, 38–40.)

Strukturalistinen tutkija on sitä mieltä, että kirjallisuus on kaiken sanomista, niiden sanojen etsimistä, jotka tiivistävät itseensä mahdollisimman tyhjentävästi maailman kuvauksen ja tulkinnan. (Korhonen 2008, 19). Hän analysoi tekstin rakennetta ja näkee tietyn runon osana laajempaa struktuuria, kuten kirjallisuuden lajityyppiä. Strukturalisti näkee kielen merkkeinä, jopa koko inhimillinen elämä on strukturalistille merkkien hallitsema verkosto, joka toimii sovittujen kielisääntöjen varassa. Ihminen on luonut käsitteet ja yhdessä on sovittu, että tietyt sanat kuvaavat tiettyjä asioita. (Koskela 2000, 48–51.)

Strukturalistin kiinnostus tekstin rakennetta ja kieltä kohtaan tarjoaa konkreettisen tulokulman tekstiin, kun koko inhimillinen elämä nähdään merkkien hallitsemana verkostona. Sanat eivät ilmaise todellisuutta vaan luovat sitä. Kieli on illuusio, jolle annamme merkityksen. Asiat eivät määrää sanojen merkitystä, vaan sanat määräävät asioiden merkityksen. Kieli ei ole yksilön tuote, vaan yksilö on kielen tuote. Kirjallista teosta ei nähdä kirjailijan ilmauksena tai jonkin aikakauden heijastumana, vaan strukturalisti yrittää paljastaa tekstin taustalla olevan systeemin ja sen lainalaisuudet. Teoksia ei tulkita. (Koskela 2000, 48–51.) Strukturalistinen tutkija hahmottaa tarinasta kaavion löytääkseen muodon. (Eagleton 1997, 122).

Strukturalisti tutkii ihmismielen tapoja jäsentää maailmaa, luoda merkityksiä ja luokitella ilmiöitä. Yksittäiset osat saavat merkityksensä vain suhteessa toisiinsa. (Steinby 2013, 297–299.) Ehdoton strukturalisti ajattelee, että on olemassa muuttumaton syvästrukturaalinen universaalius, jonka ilmentymää kollektiivinen tietoisuus on. (Koskela 2000, 55). Kirjallisuus nähdään utooppisena perustana, jota ohjaavat tietyt objektiiviset lait, kuten tyylilajit, arkkityypit, myytit ja genret. Myytit ovat ajattelun välineitä, joiden avulla luokitellaan todellisuutta. Niiden taustalla vaikuttavat tietyt pysyvät universaalit rakenteet, jotka auttavat luomaan yleispäteviä kirjallisuuden hahmottamisen malleja. (Eagleton 1997, 118–119, 132.)

Jälkistrukturalistinen kirjallisuudentutkija on epäilijä. Hän huomaa eroavaisuudet ja tiedostaa, että elämme epävarmassa maailmassa. Hänelle kieli ei ole rajattu muuttumaton struktuuri, vaan merkitykset vaihtelevat. Strukturalistille merkki oli kiinteä yksikkö, jälkistrukturalistille kahden liikkuvan muuttujan hetkellinen yhteensulautuminen. Merkitys on aina jotain joka on poissa ja kieli on rönsyilevä rajaton verkko. Jälkistrukturalisti tunnustaa omaavansa tietyn asenteellisen mielentilan ja metodeista hän turvautuu dekonstruktioon eli tekstuaaliseen häirintään ja vastakarvaan lukemiseen. (Koskela 2000, 72–76.) Hän siis tutkii tekstiä derridalaisella ristiriitasuurennuslasilla ja paradoksitutkalla.

Psykoanalyytikko näkee ihmisen neuroottisena eläimenä, jonka elämään kuuluu tukahtuminen, joka aiheutuu todellisuusperiaatteen yhteentörmäyksestä yksilön mielihyväperiaatteen kanssa. Tästä aiheutuva lataus tallentuu tiettyjen kehitysvaiheiden myötä yksilön tiedostamattomaan minään. Tiedostamaton on kuin elämäntapahtumien ja niiden sisältämien tunnelatausten säilytyskammio, josta nousee aineksia esimerkiksi kirjailijan kirjoittamaan tekstiin tai lukijan lukuprosessiin. Psykoanalyyttinen tutkimus voi siis kohdistua sekä tekijään, tekstin sisältöön että myös sen rakenteeseen. (Koskela 2000, 87–88, Eagleton 1997 188, 205–221.)

Hermeneutiikasta ponnistava fenomenologia avaa kirjallisuudentutkimusta vastaanottotutkimuksen suuntaan. Fenomenologin mielestä vasta lukeminen tekee tekstistä kirjallisuutta. Lukija luo lukiessaan teoksen sekä itsensä ja että kirjallisuus on tekstuaalisen objektin ja tietoisuuden välinen suhde. Lukija ei kuitenkaan ole kaikkivaltias vaan jokainen teksti sisältää aukkoja sekä elementtejä, jotka ohjaavat miten nuo aukot täytetään. (Koskela 2000, 102–103.)

Fenomenologille teksti ilmentää kirjailijan tietoisuutta. Tarkkailemalla tekstin toistuvia tapahtumia, henkilöhahmoja ja kuvastoa, saadaan selville kirjailijan tietoisuuden syvärakenteet. (Koskela 2000, 102.) Hän tarkastelee kaunokirjallisen kertomuksen kommunikaatiorakennetta ja tukeutuu sisäislukijan eli implisiittisen tekijän käsitteeseen eli teoksen kertojaa ei samaisteta kirjailijaan. (Steinby 2013, 107.) Fenomenologi muuntelee tekstuaalista objektia mielessään, kunnes löytää ilmiöstä sen mikä on muuttumatonta, jonka perusteella määritellä olennaisin. Yksinkertaistaen voisi todeta, että fenomenologi pohtii mikä tekee pöydästä pöydän ja juuri tietystä kirjallisesta objektista juuri sen tekstin. Pöytä on pöytä neljällä, jopa yhdellä jalalla. Kenties tasainen mikä tahansa pinta, kuten laakea kivi luonnossa, on jotain, jota voi kutsua pöydäksi. Samoin etsitään kertomuksen syvintä olemusta.

Tyypillisesti fenomenologiseen tarkasteluun kuuluu huomion kiinnittäminen siihen miten kirjailija kokee ajan ja tilan, minän ja muiden väliset suhteet ja miten hän tekee havaintoja materiaalisista objekteista. Maailma ei ole subjekti, jonka ulkopuolelle voimme asettua, sillä inhimillinen olemassaolo on dialogia koko maailman kanssa. Fenomenologilla on pyrkimys palata esisokraattiseen ajatteluun ennen subjektin ja objektin välisen dualismin avautumista. (Eagleton 1997, 75–85.)

Menetelmänä fenomenologi tukeutuu hermeneuttiseen kehään eli siihen, että yksittäiset ilmiöt tulevat ymmärretyksi kokonaisuuden muodostamassa kontekstissa. (Koskela 2000, 108). Fenomenologin mielestä olennainen merkitys muodostuu myös vuoropuhelussa menneisyyden kanssa. Esimerkiksi Seitsemää veljestä luetaan nyt eri tavalla kuin sata vuotta sitten eli teoksella ei ole yhtä pysyvää merkitystä. (Koskela 2000, 109).

Marxilainen kirjallisuudentutkija on orientoitunut sosiologisesti ja ajattelee, että tekstit tuotetaan tietyssä yhteiskunnallisessa kontekstissa. Huomioiduksi tulee yhteiskuntaluokkien väliset voima- ja tuotantosuhteet ja että kirjailija on tällaisen ideologisen luokkayhteiskunnan todellisuuden ilmentäjä. (Koskela 2000, 119–121.) Kaunokirjallista tekstiä luetaan yhteiskunnallisen tilanteen heijastumana, jolloin kirjallisuuden ymmärtäminen merkitsee koko sen historiallisen ja yhteiskunnallisen prosessin ymmärtämistä, josta kirjallisuus on osa. Kirjallisuus ei ole peili vaan heijastaa todellisemman kuvan todellisuudesta. (Koskela 2000, 124.)

Marxilainen tutkija huomioi yleisen ja erityisen, sosiaalisen ja individuaalisen yhdistämisen ja tiedostaa, että ideologia on sepitetty selitys yksilön olemisesta maailmassa ja yhteiskunnassa. Tällä on yhteys psykoanalyyttiseen näkemykseen; yhteiskunnallisen subjektion seurauksena meistä tulee subjekti eli marxilainen tutkija on tietoinen kirjailijan ja yksilön roolista yhteiskunnassa. Yksilöllä on näennäisesti vapaus valita, mutta oikeasti ei. (Koskela 2000, 126–128.) Yhteiskuntaa ja kieltä ei voi erottaa. Kieli ei ole ainoastaan luovuuden väline vaan sosiaalista toimintaa. Kirjallisuutta ei tulekaan tarkastella lingvistisesti eli kirjaimellisesti sanan tietyssä merkityksessä vaan metalingvistisesti dialogisen kanssakäymisen muotona. Menetelmänä marxilainen tutkija käyttää translingvistiikkaa eli huomioi kirjallisuuden tekstuaaliset, intertekstuaaliset ja kontekstuaaliset ulottuvuudet ja näiden suhteet. (Koskela 2000, 131–135.)

Feministinen kirjallisuudentutkija tutkii sukupuolisuuden ilmenemistä kirjallisuudessa. Hän ei niinkään harjoita naistutkimusta, vaan sukupuoliroolien ja sukupuoli-identiteettiulottuvuuden huomioimista. Kohteena voi olla esimerkiksi mieskirjailija ja hänen tapansa kuvata naishahmoja. Keskeinen osa feministisen kirjallisuudentutkijan työtä on naiskirjailijoiden kirjoittama kirjallisuus ja naiskirjallisuuden arvioiminen vasten mieskirjallisuutta. (Koskela 2000, 140–142.) Yksi feministisen tutkijan intohimo voisi olla kansalliseepoksemme Kalevalan naishahmot.

Kulttuurintutkija puolestaan on sitä mieltä, että tekstillä ei ole tiettyä merkitystä, mutta ne eivät voi merkitä mitä tahansa. Tekstin, lukijan ja kontekstin kohtaaminen ovat huomion kohteena. (Koskela 2000, 170). Kulttuurintutkimukseen kuuluu institutionaalinen taideteoria ja näkemys yhteisöllisestä taideprosessista. (Korhonen 2008, 21). Uushistorismisen kirjallisuudentutkijan työorientaatioon kuuluu kirjallisuuden tarkastelu osana laajempaa kulttuurihistoriaa. Kirjallinen teos nähdään sosiaalisena ja poliittisena kontekstina niin, että historialla tarkoitetaan sekä menneisyyden tapahtumia että tapahtumista rakentuvaa kertomusta. (Koskela 2000, 172–178.)

Uuskolonialisti tuo kirjallisuudentutkimukseen tietoisuuden länsimaisista arvoista ja ajattelun traditioista, jotka syyllistyvät etnosentrismiin eli oman etnisen ryhmän korostamiseen. Hän tiedostaa, että kirjallisuudentutkimuksen käsitteemme ja näkökulmamme liittyvät lähinnä läntiseen ajattelumaailmaamme. Sen lisäksi, että uuskolonialistisella on tietoisuus länsimaalaisesta kulttuurista, hänellä on myös tietoisuus tutkijan omasta paikasta kulttuurin kentällä. (Koskela 2000, 178–180.)

Keskeiset käänteet kirjallisuudentutkimuksen historiassa

Antiikin ajalla varsinaista kirjallisuudentutkimusta ei ollut, mutta kirjallisen esittämisen ajateltiin olevan todellisuuden jäljittelyä. Runoudelle ja näytelmätaiteelle oli olemassa tietyt muotosäännöt ja kirjallisuutta arvotettiin lähinnä vasten jumalallisen muodon käsitettä eli harmoniaa. Tämä vallitsi vielä keskiajalla, mutta 1800-luku toi muutoksen, kun kirjallisuudentutkimus eriytyi omaksi tieteenalakseen. Humanismi kehittyi ja taiteen jäljittelyteorian rinnalla vahvistui ajatus ilmaisuteoriasta. Kirjallisuudentutkimuksen lähtötilanne on ollut positivismin havaittavien tosiasioiden korostaminen. Teosta katsottiin suoraan, kuten mitä tahansa maailman ilmiötä sellaisenaan. Siirtyminen positivismin kirjallisesta evoluutiosta biografismin elämänkerrallisuuteen oli ensimmäinen keskeinen käänne, kun kirjailija ja hänen elämänsä alkoivat saada huomion. Kirjallista tuotosta ei enää katsottu kokonaisuutena kuin luonnonobjektia vaan kirjailijan elämää ilmentävänä tuotoksena.

Seuraava käänne tapahtui uuskriittisen kirjallisuudentutkimuksen myötä, kun päähuomio siirtyikin tekijästä tekstiin, jonka jälkeen formalismi ja strukturalismi fokusoituivat rakenteeseen ja ajattelivat kirjallisuuden avaimen piilevän siellä. Merkittävä käänne strukturalismin jälkimainingeissa oli myös jälkistrukturalistinen dekonstruktio, joka käänsi huomion tekstin merkitykseen. Seuraavaksi fenomenologinen ja psykoanalyyttinen tutkimussuuntaus tarkensivat entistä syvemmälle merkitykseen ja nämä olivat aloitteen tekijänä lukijakeskeisyyden viriämisessä kirjallisuudentutkimuksessa, kun kirjallisuuden vastaanottotutkimus sai alkunsa.

Muut tutkimussuuntaukset kuten marxilaisuus, feministinen kirjallisuudentutkimus sekä kulttuuritutkimus, uushistorismi ja uuskolonialismi ovat tuoneet kirjallisuudentutkimukseen tarvittavia lisämausteita. Mutta mikä on kirjallisuudentutkimuksen nykytila? Myönteistä nykyajan kirjallisuudentutkimuksessa on se, että mitään teoriaa ei painoteta mielivaltaisesti. Jokaisessa teoriassa piilee jokin viisaus, joka avaa kirjallisuutta. Näen kunkin kirjallisuudentutkimuksen suuntauksen mielenkiintoisena työkaluna. Ihannetilannehan olisi, että meillä olisi kaikkien näiden kirjallisuudentutkimuksen alojen tutkijoita, jotka voisivat erilaisella työvälineellään tuoda julki erilaisia näkemyksiä. Kirjallisuudentutkimuksessa ei olekaan kyse oikeasta ja väärästä metodista, vaan tietoisesta metodin valinnasta.

Ihannetutkijan anatomia

Mielestäni ihannekirjallisuudentutkija sisäistää platonisen viisauden siitä, että kirjallisuus on jäljittelyä, vaikka esittäisikin todellisuutta taitavasti. Ihannetutkija tiedostaa myös positivistisen suoran yhteyden teokseen tosiasioineen ja ymmärtää kirjoitetun tekstin luonnonviitekehyksessä. Lisäksi hän on omaksunut formalistisen totuuden siitä, että kirjallisuus on ilmiö, jolla on oma kielensä ja hänellä on semioottisesti herkät tuntosarvet. Hän on implisiittisen tekijän suhteen tietoinen eikä samaista kirjailijaa ja kertojaa. Hermeneuttinen sädekehä on hänen ajatteluaan ilmentämässä.

Ihannetutkijalla on myös uushistorisminen silmä, jonka avulla tiedostaa kirjallisuuden laajempi konteksti sekä feministinen tutka maustettuna jälkikolonialistisella tasapainoaistilla ja marxilaisella viisaudella metalingvistiikasta. Nais- ja mieskirjailijuutta mielenkiintoisempaa on se miten nais- ja mieshahmot kuvataan eri aikoina yhdistettynä kulttuuritietoisuuteen länsi- ja itämaalaisuudesta. Kaikki nämä ihannetutkijan ominaisuudet ovat kiehtovia, mutta keskityin strukturalistin käsitykseen kielestä liikennevalojen kaltaisena ohjaavana merkkisysteeminä sekä jälkistrukturalistin harjoittamaan tekstuaaliseen häirintään.

Novellianalyysi, Kuolleiden luonnonhistoria – Hemingway

Tarkasteltava novellini on Ernest Hemingwayn Kuolleiden luonnonhistoria. Jotta Hemingwayn novelli pääsee oikeuksiinsa, kun sitä strukturalistin mielenjuoksulla katsotaan, on oleellista huomioida tekstiä määritteleväksi objektiiviseksi laiksi tekstin tarjoama maailma. Koska strukturalistille tähdellistä on arkkityyppien ja myyttien, eräänlaisten ajattelukokonaisuuksien hahmottaminen tekstianalyysin tekemiseksi, on oleellista luoda Hemingwayn novellia ajatellen lajitermistö, joka liittyy hänen tekstinsä maailmaan. Tekstin otsikossa oleva luonnonhistoria tarjoaa avaimen. Kertoja on luonnontieteilijä ja luonnonhistoria on tekstin viitekehys. Jotta novellia voi tarkastella strukturalistisesti, tulee ottaa esille luonnonhistorian ajatuskokonaisuuksia, eräänlaisia luonnontieteellisiä arkkityyppisiä ajatusmalleja.

Luonnonhistoria on luonnontiedettä ja biologiaa, jotka tutkivat luonnonilmiöitä. Tieteentekijä, joka painottaa luontoa, on naturalistinen tutkija, joka on erikoistunut luonnon tutkimiseen. Nämä tosiasiat näyttävät meille Hemingwayn novellista luonnon, luonnollisuuden ja elämän kasvot, jotka ovat myös kuoleman kasvot. Novelli on naturalistinen. Kertoja on luontoa tutkiva naturalisti, joka tavoittaa kuvauksessa kaunistelemattoman totuudenmukaisuuden ja objektiivisuuden. Naturalistisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on olento, joka ei poikkea muista eläimistä. Tämä lainalaisuus paljastaa meille novellista ihmisen kuoleman rinnastamisen eläimen kuolemaan. Myös tekstin rakenteessa on naturalismi; koska kertoja on pohdiskeleva luonnontieteilijä, tekstillä ei ole selkeää kronologista rakennetta, vaan ihmismielelle luonnollinen laajeneminen ja erilaisten asiayhteyksien nivominen yhteen.

Strukturalismin kiinnostavin elementti on narratologia, joka keskittyy kerronnan sisältöön, tarinan tapahtumien keskinäisiin suhteisiin ja kieleen, jolla tarina on kerrottu. (Koskela 2000, 56.) Semanttinen eli sisällöllinen silmäily kertoo, että Hemingwayn novellissa liikutaan kuoleman ja kuolemisen kuvastossa. Novellissa kuolema ja toisten olentojen kuolemaa havaitseva kertoja on koko ajan läsnä. Luonnontieteellinen pohdinta, kokemukset sodasta sekä todellisen maailman hahmot, kuten tutkimusmatkailija Mungo Park ja taidemaalari Francisco de Goyan 1700-luvulta (Hemingway 486, 488), luovat yhdessä tutkielmankaltaisen tekstin.

Keskeinen osa novellia, noin 9 sivua ovat kertojan pohdiskelevaa ja eri tapahtumia ja havaintoja yhdistelevää kerrontaa. Loput 3 sivua ovat dialogia lääkintäkapteenin ja sotamiesten välillä, mikä katkaisee pohdiskelevan tyylin suorasukaisuudellaan. Kerronnan selostaminen diegesis eli epäsuora esitys ja mimesis eli suora esitys yhdistyvät. Kerronnallisesti Hemingwayn teksti onkin kirjaimellisesti Kuolleiden luonnonhistoria. Lähestymistapa on asiallinen ja järkevä, mutta kieli monitasoinen. Merkitykset ja merkit ovat moninaisia, esimerkiksi ihmiskallon särkyminen rinnastetaan kukkaruukun rikkimenemiseen.

Formalistisesti novellia voi tarkastella tapahtumien todellisen järjestyksen perusteella huomioiden tarinaa ja juonta. Strukturalisti lisää tähän kerronnan ja kerronta-aktin. (Eagleton 1997, 133.) Tapahtumien järjestyksen tarkastelu paljastaa, että iso osa Hemingwayn novellista on kooste luonnonhistoriallista pohdintaa yhdistettynä erilaisiin kuolemakuviin. Syntyy vaikutelma, ettei tekstissä tapahdu sinänsä mitään, vaan pääasiassa pohditaan kuoleman luonnollisuutta. Tekstissä juoni ei olekaan pääosassa, ainakaan kronologisen suoraviivainen juoni, vaan Hemingwayn teksti laajenee avaruudellisesti joka suuntaan yhdistäen eri aikoina tapahtuneita asioita, joiden yhteinen nimittäjä on kuolema. Entropia liitetään naturalismiin. Hemingwayn novelli onkin entrooppinen kuvaus hajoamisesta, tuhoutumisesta ja taistelusta elämän ja kuoleman välillä.

Kerronnan analyysin kategorioiden kautta katsottuna Hemingwayn tekstissä vallitsee kronologinen ajattomuus. Teksti on luonnontieteellisenä tutkielmana kuin yksi tapahtuma, joka koostuu aineksista, jotka on poimittu useista eri tapahtumista. Yksittäiset tapahtumat, kuten ruumiin palasten kerääminen räjähdyksen jälkeen tai välikohtaus lääkintäkapteenin ja luutnantin välillä liittyvät kuolemateeman kautta toisiinsa. Mikään tapahtuma ei kestä kauaa, ja teeman kautta toistetaan yhä uudelleen kuolemisen kasvot.

Kertojan ääni on strukturalistin tarkkaavaisuuden kohteena; millaisista kertojista ja kerronnan kohteista on kyse. Strukturalistia kiinnostaa se, että onko kertoja tapahtumien ulkopuolella eli fokalisoimaton vai sisäisesti fokalisoitu eli tarina kerrotaan jonkun henkilöhahmon näkökulmasta. (Eagleton 1997, 134.) Hemingwayn novellissa kaikkitietävä minäkertoja pohtii ja kuvailee tapahtumia ajallisesti etääntyneenä ollen aktiivinen pohtija ja hän on myös mukana kuvaamissaan tapahtumissa.

Jälkistrukturalistia kiinnostaa merkitysten tuottamisen historialliset prosessit. Hän ajattelee, että kaikki tulkinnat ja totuudet ovat subjektiivisia. Mikä tämä totuuden subjektiivisuus on Hemingwayn novellissa? Mieleni tekee ohittaa tämä kiperä kysymys, sillä naturalistinen analyysi haluaa minun juurtuvan objektiivisuuteen ja siihen, että kyseinen novelli on vain totuudenmukainen kuvaus kuolleista ja heidän luonnonhistoriastaan. Tosiasiassa Hemingway ei ole objektiivinen, vaan hänellä on mukana subjektiivinen kannanotto mm. taideinstituutiota ja ihmisen elämänrealiteetit unohtavaa piirrettä kohtaan.

Strukturalistinen tarkkaavaisuus novellin äärellä luo olon kuin novelli olisi liukas kivi, josta yrität saada otteen. Naturalistinen strukturalismi tuntuu ehdottomalta ja rajatulta karsinalta. Teksti saa ikään kuin kahlitun eläimen kohtalon. Puolestaan jälkistrukturalistinen ajatus tekstin leikittelevästä avoimesta liikkeestä antaa Hemingwayn tekstille enemmän tilaa ja mahdollisuuksia. Kirjallisuuden tulkitseminen ja tutkiminen ovat luomista ja löytöretkeilyä, mutta mitä tulkinnalle tapahtuu, jos pudotetaan strukturalistinen luonto pois, kun katsomme Hemingwayn novellia? Paradoksaalisesti kyllä naturalistisuus vain vahvistuu.

Hemingwayn novellin tarkastelu paljastaa eräänlaisen naturalistisen logosentrismin. Kaikki merkit voidaan palauttaa yhteen perimmäiseen merkkiin. Tämä platoninen näkemys perimmäisestä merkistä on tullut kutsutuksi monilla nimillä, kuten jumala, totuus, materia ja alkuperä, josta muut merkitykset syntyvät. Mutta onko olemassa perimmäinen merkki, ja onko se tekstissä suoraan vai mahdollinen oivallus, joka lukijalle herää, kun hän täyttää vallitsevat aukkokohdat?

Jacques Derridan (Korsisaari 2008, 301) mukaan ei ole olemassa mitään kielijärjestelmän ulkopuolella olevaa merkitykset takaavaa perustaa. Hänen ajatus on, että perimmäisen merkin ajatteleminen sulkee pois tulkinnan mahdollisuuksia. Mielestäni logosentrismi ei sulje pois rajattomien tulkintojen mahdollisuutta, sillä jos kaikki merkit voidaan palauttaa johonkin perimmäiseen merkkiin, kutsutaan sitä nyt luonnoksi tai todellisuudeksi, niin sehän tarkoittaa sitä, että kirjallisuus on todellisuuden eli tuon perimmäisen merkin jäljittelyä. Tällöin myös tulkinta on jäljittelyä, ja sen mahdollisuudethan ovat rajattomat.

Jokainen ajattelujärjestelmä, joka tukeutuu ensimmäiseen periaatteeseen, on metafyysinen. Dekonstruktion mukaisesti ajatellaan, että ensimmäiset periaatteet on määritelty sen kautta mitä ne sulkevat ulkopuolelleen. Dekonstruktion myötä on havaittu, että klassisen strukturalismin binaariset vastakohtaisuudet, kuten elämä – kuolema, valo – pimeys, edustavat ideologioille tyypillistä ajattelutapaa. Dekonstruktiivinen lukutapa osoittaa kuinka tekstit päätyvät problematisoimaan omat loogiset sääntöjärjestelmänsä tarttumalla tekstin symptomaattisiin kohtiin, merkityksen aporioihin eli umpikujiin sekä kiinnittämällä huomiota vastakohtaisuuksiin. (Eagleton 1997, 160, 165–166.)

Kun ajatellaan luonto tai kuolema Hemingwayn tekstissä perimmäisenä merkkinä, joutuu lukija melko pian aporiaseinää vasten. Varsinkin kuolema on jotain sellaista, joka pysäyttää etenemisen filosofisessa päättelyssä ja kirjallisuustieteellisessä analyysissä. Mikäli aiomme pysytellä luontoviitekehyksessä, joudumme kohtaamaan tekstin herättämät tunteet. Ne ovat kuin entrooppinen räjähdys päässämme. Hemingwayn teksti ei tarjoa minkäänlaista ideologista turvasatamaa aporiaattiselle ahdingolle, vaan joudumme kohtaamaan kuoleman sellaisenaan. Ja se on naturalismin suloinen paradoksi; elämä on ihanankamala korpimaavaellus, jossa merkitykset Derridan (Eagleton 1997, 167) disseminaation mukaisesti häilyvät jatkuvasti.

Jälkistrukturalisti erottaa merkitsijän merkitystä. Merkitys ei siis ole välittömästi läsnä merkissä. (Eagleton 1997, 160.) Tämä ohjaa katsomaan novellia tarkemmin ja tekemään rohkeita tulkintoja. Novellin alussa tutkimusmatkailija Mungo Park vaipuu vaelluksellaan erämaassa voipuneena maahan. Vähin voimin maassa makaavana hän huomaa maksaruohon ja saa siitä voimaa jatkaa matkaa. Myöhemmin novellissa kuvataan kuinka kertoja on keräämässä joka puolelle maastoon räjähdyksessä levinneitä ihmisruumiin osia. Välittömästi alun maksaruoho ja myöhempi raadollisempi tilanne, jossa ihmisen osat, maksa mukaan lukien, on maan kamaralle räjähtäneenä, yhdistyvät. Tutkimusmatkaajan maksaruohossa näyttää tiivistyvän koko elämänkirjo, mutta analysoijan ei kannata innostua liikaa, sillä maksaruoho tulkinta on saavutettavissa vain suomenkielistä novellikäännöstä tutkittaessa.

Alkuperäisessä eli englanninkielisessä novellissa esiintyy moss-flower, joka mieltyy enemmän sammalkukaksi, joka on tutkimusmatkailijalle kuivassa erämaassa toivon lähde, joka saa jatkamaan matkaa. Kyseisessä sanassa ei siis ole ihmisruumiillista sanaleikkiä alkuperäiskielellä. Mutta tämä analyysimutka kannattaa tehdä, sillä se saattelee huomaamaan, että vastaparina naturalistisen raadolliselle ja epätoivoiselle kuoleman kuvastolle novelli tarjoaa oleellisen toivon näkökulman. Sammalkukka keskellä erämaata antaa tutkimusmatkailijalle toivon, kuten luonnonkauniit unikkopellot tarjoavat ruumiinosien kerääjille mahdollisuuden puhdistavaan lohtuun strukturalistisen binarismin mukaisesti. Luonto on ihmismielen käsitteellistämistä vasten ruma ja kaunis, elämää luova ja tappava, raadollinen ja lempeä.

Ja jos uskallamme vaeltaa perimmäiseen merkkiin saakka, voimme paradoksaalisesti huomata ihmismielen rakenteen häilyväisyyden: maksaruoho erämaassa on tulkintamme toivosta, unikkopellot kauneus ja lempeystulkintaamme, ihmisruumiin riekaleet tulkintamme epätoivosta jne. Mutta tosiasiassa ne ovat novellissa ilman mitään arvottavia määreitä. Teksti ohjaa vaeltamaan perimmäisen merkin äärelle riisuen meidät paljaaksi käsitteistä. Jos lukemisen jälkeen uskallamme olla tuon umpikujan äärellä, löydämme tietoisuuden kirjallisuusinstituutiosta, käsitteellisyyden käsitteellisyydestä ja kosketamme todellisuutta. Kenties tulemme vaeltaneeksi klassiseen jälkistrukturalistiseen oivallukseen.

Eagleton (1997, 182) esittää, että kirjallisuus on kaiken referenssin raunio, kommunikaation hautausmaa. Hemingwayn Kuolleiden luonnonhistoria on osoitus juuri tästä: novelli ikään kuin ironisoi itseään kirjoittamalla kuolemasta ja kuljettamalla lukijan käsitteettömään perimmäisen merkin pisteeseen, jonka mieli kokee tyhjyytenä, joka on rinnastettavissa jonkinlaiseen kuolemaan.

Muuttuuko tekstin tulkinta, kun sitä luetaan eri teorioiden kautta?

Strukturalistinen näkemys näyttää tekstin luonnontieteellisenä tutkielmana, jossa on empiirinen ote. Esiin nousee naturalistisen objektiivinen ja realistinen tapahtumien kuvaus, mutta vastakkaisuuksia tarkastelemalla voi huomata, että Hemingway ottaa kantaa humanismiin. Yhdessä naturalistisen teeman kanssa syntyy kiinnostava teemojen sisäinen dialogi ja paradoksaalisen itseironinen aiheenkäsittely. Löytyy syvempi taso, jolla teksti itsessään on naturalistinen ihmistä eläimeen rinnastava luonnollisuuden näyttämö, mutta tällä näyttämöllä pääsee käväisemään humanisti (Hemingway 1992, 492), jota vastaan kertoja kritisoi. Humanismi on riitasointu naturalismissa, koska se tutkii ihmistä ja ihmisnäkökulmaa, ja nostaa ihmisen ylemmäksi muuhun luontoon nähden. Jonkinlaista ironiaa viljellen Hemingway ottaa esille humanistin säädyllisyyden ja muistuttaa, että ihminen lisääntyy vain säädyttömyydeksi eli eläimelliseksi miellettävän toiminnan kautta.

Otan myös biografistisen sivuaskeleen novellin äärellä, nimittäin mieli ei kykene olemaan yhdistämättä novellin ihmisruumiiden räjähtävää raadollista kohtaloa Hemingwayn itsemurhatekotapaan, jonka myötä hän räjähti kotinsa seinille. Tässä kohti kirjallisuudentutkija on vaarassa joutua psykoanalyyttiseen ansaan, jolloin hän biografismin ohjaamana alkaa analysoida kirjailijaa. Mutta ei pidä eksyä liikaa. Kirjailijan eläessään kirjoittamaa novellia ei voida analysoida vuosia myöhemmin tehdyn itsemurhan perusteella, mutta kieltämättä, kun on lukenut Hemingwayn elämäkerran, ei kaiken hajoamisen teemaa entrooppisesti räjähtämällä voi ohittaa, vaan novellissa oleva räjähtäminen korostuu hänen kuolemamuodon takia.

Psykoanalyyttinen näkökulma ihmisen neuroottisesta eläimellisyydestä ja tiedostamattomasta mielenastiasta tarjoaa uusia ikkunoita novellin tulkintaan. Hemingwayn kohdalla on esimerkiksi selvää, että sotakokemukset ovat vaikuttaneet hänen tiedostamattomaan sekä hänen arkiminäänsä ja näin ollen myös kerrontaan. Ja mikä muu kuin ihmiseläimen neuroottisuus ilmenee tekstikohdassa, jossa ihmisen vahingoittamat eläimet ovat hukkumassa virtaan. Kertoja pohdiskelee, että aivan kuin nämä hukkuvat eläimet huutaisivat taidemaalari Goyaa maalaamaan ahdinkonsa, mutta toteaa näiden todennäköisesti haluavan jonkun lievittävän omia kärsimyksiään. (Hemingway 1992, 488).

Freudin tiedostamaton on rakentunut kielen tavoin ja sillä on yhteys unen mekanismeihin, jotka vastaavat kielen metaforan ja metonymian mekanismeja. (Koskela 2000, 94). Jos unella ja tiedostamattomalla on sama rakenne, onko uskaliasta ajatella, että myös kirjoittaja etenee saman rakenteen mukaisesti. Kirjoittaessaan kuolemasta kirjoittaja tulee luontaisesti vaeltaneeksi struktuuriin, joka ilmentää kuolemaa. Dekonstruktiivinen umpikuja on siis väistämätön, sillä tietty merkki merkitsee jotain, jolla on tietty vaikutuksensa, joka ei ole ehdotonta, vaikka se ajateltaisiin perimmäisen merkin kautta. Kuolema kirjoitettuna tai lausuttuna merkkinä herättää lukijassa valpastuneen tietynlaisen arkkityyppisen ajatuskulun.

Kirjallisuudentutkijana olen kiinnostunut useiden tutkimussuuntausten sisällöistä. Mutta mitä on hapuilemani kirjallisuudentutkimus, joka etenee naturalistisen perimmäisen merkin kanssa psykoanalyyttisen ulottuvuuden elämäkerrallisuuteen saakka kulkien aina umpikujaansa saakka ollen suloinen paradoksi omassa olomuodossaan. Näin huomaan Hemingwayn Kuolleiden luonnonhistorian kanssa edenneen. Vilkaisu kirjailija Mihail Bahtiniin lienee vielä tarpeellinen, sillä kirjallisuudentutkija on taipuvainen etenemään oma lehmä ojassa. Hän on oman aikakauden sekä henkilökohtaisen historian tulos ja zoomaa väistämättä tulkitsemaansa tietynlaisen näkökulman ohjaamana. Voiko jotain mennä pieleen?

Väistämättä Hemingwayn novellin kuoleman käsittelyn äärellä tulee mieleen bahtinilainen käsitys renessanssin naurusta. Me tämän ajan ihmiset ymmärrämme hauskan ja koomisen, kaiken sen mikä meitä naurattaa, eri tavalla kuin esimerkiksi keskiaikainen tai renessanssin ihminen. Bahtinin (2002, 6-31) mukaan kuolema kuului renessanssin naurun, jopa onnellisuuden kuvastoon. Kuolema ja sen ajatteleminen olivat yhtälailla naurua, onnellisuutta ja hyvinvointia synnyttävää. Tämä ei tarkoita niinkään sitä, että kuolemasta tehtiin huumoria, vaan että kuolemakuvasto ja kuolema sinänsä eivät virittäneet ihmisessä musertavaa pelkoa, surua, kaipausta, vaan luonnollista kunnioitusta, joka on sekä ihanaa että kamalaa, joka sisältää itsessään binaariset vastakohtaisuudet ollen yksi kokonaisuus.

Kuolleiden luonnonhistorian äärellä on tavoitettavissa tällainen renessanssihenkinen täysioleminen, josta Bahtin on tehnyt renessanssin naurun tulkinnan. Subjektin ja objektin välinen dualismi tiedostetaan, mutta novellissa ne sulautuvat yhdeksi. Kieltämällä perimmäisen merkin olemassaolon, teksti jää kuolemakuvaston herättämän inhon, pelon ja rujouden raastavalle tasolle, mikä voi näkyä lukijaolemuksessa levottomana kaaoksena. Perimmäisen merkin mukaan ottaminen syventää tulkintaa ja laajentaa sen subjektin tunnekammiosta objektiivisempaan oivallukseen, joka tylyllä luonnonmukaisuudellaan paradoksaalisesti jopa luo harmoniaa. Derridalainen ristiriitatutka näyttääkin, että novellissa oleva vahvan kuolemankuvaston luoma raadollisuus luo rauhoittavan kuvan elämästä ja luonnosta. Pientä sisäistä fenomenologiani kutkuttaa myös se, että novelli haihduttaa esisokraattisessa hengessä pois subjektin ja objektin välisen dualismikuilun.

Loppusanat

Kirjallisuudentutkimus on täynnä valintoja niin isossa kuin pienemmässä mittakaavassa. Valitsin novellin otsikossa olevan kuolema-sanan perusteella. Joku muu olisi ohittanut tekstin samasta syystä. Kuolema tarkoittaa kuolemista ja kuolemaa, mutta ihmismielen tulkinnoissa se värittyy monesta syystä eri tavalla. Kirjallisuudentutkijan tulee siis olla tietoinen tarkastelutapansa anatomiasta. Tulkinta ei sinänsä muutu eri teorian myötä, vaan eri teoria tuo tulkintaan lisämausteita ja avaa erilaisia ikkunoita. Mikään teoria ei ole oikea tai väärä, ne tuntuvat olevan vain erilaista leikkiä tekstin kanssa.

Kirjallisuustieteellinen eli käsitteellinen lukeminen on mielenkiintoista, sillä ihmismielen ominaisuuksiin kuuluu elämän tarinoittaminen. Ihmismieli etsii muotoa eli tarinaa kaikesta ja luo tarinaa ja muotoa kaikkeen. Voiko siis kirjallisuustieteilijä, joka on itsekin lukija, rajoittua jonkin teorian taakse, vai onko hänen tulkitseva ja lukeva minänsä aina se jonkinlainen suodatin, joka on ensin. Kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia läpi käydessä tulee tunne, että kukin teorian edustaja on analysoinut omaa suodatintaan ja nostanut sen piirteet keskeiseksi. En usko, että kenenkään ihmisen tarinoittamistaipumus edustaa puhtaasti mitään tiettyä teoriaa, mutta tieteellisessä keskustelussa tarvitsemme muotit, joilla painaa kuvioita koko taikinasta saadaksemme aikaan tunnistettavia analyysejä.

Mutta miksi tutkia kirjallisuutta? Se on kuin leikki, jota tutkija haluaa tehdä kirjallisuuden parissa. Samoin kuin luonnontieteilijä mönkii ötököiden perässä tietynlaisessa metsässä tiettynä vuorokauden aikana tiedostaen kontekstin tutkiakseen jotakin mihin on hurahtanut, samoin kirjallisuudentutkija etenee kirjallisen tekstin kanssa. Liiallinen irrallinen analyyttisyys voi ohjata tutkimuksen vääristyneen patologian puolelle; elävää ronkitaan ja siitä tulee kuollut. Sen sijaan kokonaisvaltainen tilannetajuinen kirjallisuudentutkimus on mielestäni jonkinlainen ideaali, joka ei sulje pois mitään teoriaa, vaan huomioi jokaisessa teoriassa piilevän viisauden.

Entä mitä hyötyä on kirjallisuudentutkimuksesta? Myös tähän Hemingway ottaa novellissaan kantaa kirjoittamalla nuoresta sotaan joutuneesta, joka ei elinaikanaan ehtinyt lukea yhtään kirjallisuuskritiikkiä. Kuolemankuvastoa vasten kirjallisuudentutkimus tuntuukin järjettömältä sanahelinältä, josta ei ole suuressa mittakaavassa sinänsä mitään erityistä suurta hyötyä. Mutta tarjoaahan kirjallisuudentutkimus sentään lisää tietoa, joka paljastaa kutkuttavan paljon ihmismielen struktuurista suhteessa suureen luontoon ja koko olemassa oloon.

Kirjallisuutta tutkiessaan ihminen tutkii ihmismieltä. Tutkimuksen päätelmätkin kertovat usein enemmän kirjallisuudentutkijan mielenprosesseista kuin itse kirjallisuudesta. Hyvin jälkistrukturalistista, tiedän. Palasin tehtävän äärellä myös Platoniin ja hänen näkemykseensä taiteesta todellisuuden jäljittelynä yhä uudelleen. Kaikki kirjallisuudentutkimuksen polut tuntuvat palaavaan tuohon asetelmaan, joten ajattelen, että kirjallisuudentutkimus on aina pohjimmiltaan ideaalia ja perimmäistä merkkiä kohti vaeltamista. Tätä tehdessään saa tyydytystä: jos luonto on suuri ja arvaamaton, ja kun elämä lupaa vain kuoleman, ihminen voi turvallisen turvattomasti tunnustaa olevan osa luontoa eikä hänen tarvitse tajuta kaikkea, vaan elää elämäänsä kuin neuroottinen eläin kenties tietoisena neurooseistaan.

Ja lopuksi vielä kirjallisuustieteellinen poikkeama Rouva Bovaryyn, Flaubertin romaaniin tylsistyneestä lääkärin pikku rouvasta, joka viihdyttää itseään haihattelemalla mielessään intohimoisia haaveita vieraista miehistä lopulta toteuttaen haihattelunsa. Teoksessa on mielenkiintoinen kannanotto kirjallisuudentutkimukseen. Miehenä naisen intohimoista kirjoittava Flaubert marssittaa keskelle tarinaa Hippolyte Tautain nimisen hahmon, jolla on kompurajalka. Ei liene sattumaa, että kirjailijan elinaikana oikeassa elämässä vaikutti Hippolyte Taine niminen kirjallisuudentutkija, joka tutki kirjallisuutta biografistisesti eli kirjailijaan zoomaten. Lähes sana nimi. Sattumaa ei liene siis sekään, että kirjan kyseinen hahmo joutuu epäonnistuneen kampurajalkaleikkauksen kautta menettämään jalkansa ollen siitä edespäin ontuva puujalka.

Mahtoi siinä olla kirjallisuudentutkijalla outo hetki, kun aikalaisistaan poiketen mieskirjailija kirjoitti naisnäkökulmasta. Ja kuin soppaa entisestään hämmentääkseen Flaubertin kerrotaan sanoneen romaanistaan, että hän itse on rouva Bovary. Siinäpä kirjallisuudentutkija-Hippolytelle kookospähkinä, jota ryhtyä halkaisemaan.

Sari Mäki-Penttilä

Teksti on osa KIRP110 opintojaksoa.

 

Teoreettisen osuuden lähteet:

Hemingway, E. 1992. Ensimmäiset 49 kertomusta, 486–497, Helsinki; Tammi.

Eagleton, T. 1997. Kirjallisuusteoria. Tampere; Vastapaino.

Flaubert, G. 1984. Rouva Bovary, 176-188. Helsinki: Otava.

Bahtin, M. 2002. François Rabelais, keskiajan ja renessanssin nauru. Keuruu: Like.

Korhonen, K. 2008, Kirjallisuuden tutkimuksen alue. Teoksessa Kahiluoto-Alanko, O. & Käkelä-Puumala, T. (toim.) Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä, Helsinki, SKS, 11–39.

Korsisaari, E.M. 2008. Keskeisiä kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia. Teoksessa Kahiluoto-Alanko, O. & Käkelä-Puumala, T. (toim.) Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä. Helsinki, SKS, 290–309.

Koskela, L. & Rojola, L. 2000. Lukijan ABC-kirja. Johdatus kirjallisuuden nykyteorioihin ja kirjallisuudentutkimuksen suuntauksiin. Helsinki: SKS.

Sandison, D. 1998. Ernest Hemingwayn elämäkerta. Jyväskylä; Gummerus.

Steinby, L. & Lehtimäki, M. 2013. Kertomisen analyysi. Teoksessa Mäkikalli, A. ja Steinby, L. (toim.) Johdatus kirjallisuus analyysiin. Helsinki; SKS, 96–129.

Steinby, L. & Tanskanen K. 2013. Näytelmäkirjallisuus eli draama. Teoksessa Mäkikalli, A. ja Steinby, L. (toim.) Johdatus kirjallisuus analyysiin. Helsinki: SKS, 255–339.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s