Kirjallisuushistoriallinen kurkistus – Antiikki ja keskiaika

Siilin narratiiviKirjallisuuden juuret ovat kirjoittamattoman tarinankerronnan perinteessä ja sen kuvaamassa todellisuudessa, mikä on aina heijastellut kunkin aikakauden maailmaa ja tapaa jäljitellä todellisuutta.

Suulliseen perimään perustuva kirjallisuus oli antiikin aikana sidottu tiettyyn tekstimittaan, minkä puitteissa lavean suurpiirteisesti ja runollisen mahtipontisuuden saattelemana tietynlainen tarina tuli kerrotuksi. Pääosassa olivat arkkityyppisten hahmojen kautta kerrotut tarinat, jotka kuvattiin värikkäiden ja mielikuvituksellisten tapahtumien avulla. (Vartiainen, Auerbach).

Eeppisten tarinoiden oli tarkoitus opettaa ja viihdyttää. Olennaista oli niiden ihmismieltä nostava ja kohottava vaikutus. Tilanteet, joissa tarinoita esitettiin, olivat juhlavia tilaisuuksia, mikä vaikutti kieleen ja tyyliin. On sitten ollut kyseessä tarinallinen kuvaus vaarallisesta merenylityksestä tai vuoropuhelusta kahden ihmisen välillä, antiikin tyyli on ollut runollista ja ylevää. Erich Auerbach toteaakin, että antiikin kirjallisuuteen ei kuulunut modernin kirjallisuuden tapa kuvata realistisesti ja vakavalla tavalla henkilöitä ja tapahtumia.

Vähitellen sankaritarinallinen epiikka sai vastakaiukseen arkisemman ja yksilökeskeisemmän kirjallisen muodon. Yksilölyriikan muotoja olivat jambi ja trokeerunous. Elegia kävi läpi kaikenlaiset skaalat poliittisista ja filosofisista ajatuksista eroottisiin tunteisiin, rakkauteen ja eettiseen pohdintaan. Tiivis kirjoitustyyli pienimuotoisuuden periaatteineen alkoi vaikuttaa suuntautuen laveaa epiikkaa vastaan. Suuri kirja oli paha. Niukan tyylin myötä syntyi uusi minimalistisen pienoiseepoksen muoto miniambit, jotka käsittelivät dialogimuodossa realistisia arkipäivän sattumuksia. Tekstimuodoista myös hymnit ja sadut sekä paimenrunous olivat edustettuina. Epigrammi, lyhyet mietelmä- ja tunnelmarunot ilmestyivät koottuina antologioina. (Vartiainen)

Rintarinnan eeppisten tarinoiden ja yksilörunouden kanssa kulki kuorolyyrinen kollektiivi. Sen puitteissa runoudessa vallitsi valistus, työ- ja voittolaulujen kulttuuri. Erityisesti jumalille viritetyt laulut, uskonnolliset paiaanit ja dityrambit olivat kuorolyriikalle ominaista. Useat kirjoitetut tarinat esitettiin juhlallisessa tilaisuudessa kuoron vahvistamana, jolloin eeppisen runouden kertomismuoto yhdistyi kuorolyriikkaan luoden näytelmän. Suosittua oli hilpeäluonteinen farssi, joka sisälsi runollista puhekieltä, tanssia, koomisia elementtejä ja irvailua vakavista aiheista. Tragedia puolestaan oli vakavaa pohdiskelua ja komedia alensi ylevän ja saattoi vakavan pohdiskelun naurunalaiseksi. Draaman aiheet otettiin sankaritarustosta olemassa olevia tarinakaavoja noudattaen. (Vartiainen)

Varhaisin kirjoitettu proosateksti oli faabeli, eläinsatu. Toinen keskeinen proosamuoto oli historiankirjoitus, joka sisällöltään oli vielä jumalille pyhitettyä lavertelua ja mielikuvituksellisia dialogeja. Antiikin historiankirjoitus edustikin aivan omaa lajiaan, joka yhdisteli todellisuutta ja kuviteltua ollen puolifiktiivistä. Historiankirjoittajalla oli pyrkimys rationaaliseen käsittelytapaan, mutta jumalat saivat osansa historian kulussa. (Vartiainen) Käsitys todellisuuden kuvauksesta oli joustava; myös fiktiivisin keinoin kerrottiin siitä mikä oli totta.

Kolmas antiikin proosan muoto oli filosofinen kirjallisuus, jonka juuret ovat retoriikkaan pohjautuvassa filosofiassa. Sokrates oli merkittävä filosofi, joka oli monipuolinen puhuja. Platonin kirjoittamat dialogit, joiden päähenkilö Sokrates oli, ovat tärkeä osa proosakirjallisuuden tyylihistoriaa. Myös muoto kriittisestä historiantutkimuksesta ja kirjallisuustieteestä sai alkunsa antiikin ajalla. Tieteellisen esitystavan ja systemaattisen ajattelun tärkein kehittäjä oli Aristoteles, joka loi antiikin tieteellisen kielen. (Vartiainen)

Vähitellen proosa kasvatti suosiotaan runouden kustannuksella ja alkoi syntyä jonkinlainen alkumuoto romaanille. Mytologiselta ja historialliselta pohjalta liikkeelle lähtevä romaanityyppi oli suosittu. Myös kaupunkikulttuuri alkoi näkyä romaanin kehityksessä, kun alettiin kirjoittaa ajanviettoproosaa. Keskiössä olivat matka-, seikkailu ja rakkaustarinat. (Vartiainen) Antiikin Rooman klassisella kaudella syntyi latinankielistä opetusrunoutta, paimenidyllejä ja opetusrunoelman muotoinen luonnoneepos sekä esseitä ja dialogeja, joille oli tyypillistä aforistinen niukkuus ja kärkevät näkemykset. Menippolaisesta satiirista muotoutuvaa pikareskia eli veijariromaania Vartiainen kutsuu mauttomuuksien ja pilanteon kohteiden mosaiikiksi.

Ainoa latinankielinen myöhemmän keisariajan romaani yhdisti komiikkaa ja yhteiskuntasatiiria päähenkilö muodonmuutoksen muodossa. Tarinassa ihmisestä aasiksi on groteskin ja absurdin romaanin piirteitä, outo huumoria, sanaleikkien käyttöä ja emotionaalisuutta. Myös proosarunollinen omaelämäkerta- ja tunnustuskirjallisuus ilmaantuivat kirjalliselle kentälle. (Vartiainen)

Keskiajalla vallitsi kollektiivinen maailmankuva, jonka keskiössä oli kristinusko, raamattu ja niiden määrittelemä jumala. Elämäntarkoitus oli toteuttaa jumalallista tahtoa, joka oli kirkon hallinnassa. Keskiaikaisen tarinankerronnan sävy olikin vahva kristillinen myyttisyys, mielikuvituksellisuus ja vertauskuvallisuus. Antiikin myyttejä selitettiin allegorisina kertomuksina aikakauden ihmisihanteesta ja kirkko käytti allegorista esitystapaa. Kirjoittamisessa oleellista oli järjestelmällisyys ja auktoriteetin seuraaminen. Kirjoittajan rooli oli jäljentää, ei luoda. Varhaiskeskiajan kirjallisuus olikin jo kirjoitettujen käsikirjoitusten kopiointia. (Vartiainen)

Sydänkeskiajan ritariksi kasvaminen ja naisen palvonta loivat ritariepiikan eli sankarilaulut. Skandinaavinen kansanrunous ja Edda-runot olivat ensin suullisena ja sitten kirjalliseen muotoon saatettuina. Vähitellen proosamuotoinen kertomus saaga ilmaantui kirjallisuuden kenttään. Nibelungenin laulu, joka yhdistelee germaanista ja skandinaavista tarinaperinnettä runoelman muodossa, edustaa muinaisgermaanista ritarieeposta, mikä kuuluu samaan kerrontatraditioon kelttiläisten tarinoiden kanssa. Näiden pohjalta alkoi kehittyä runoromaani. (Vartiainen)

Runoromaanit olivat ensimmäisiä kirjoitettuja materiaaleja, jotka oli tarkoituksella kirjoitettu luettavaksi. (Heiskanen-Mäkelä). Runokaskut ja yhteiskuntaa ivailevat kettusadut olivat olennainen ilmaisumuoto. Myös vaganttirunouteen pohjautuvalla trubaduurilyriikalla oli tärkeä rooli. Trubaduurilyriikka oli ensimmäinen muoto eurooppalaisesta taiderunoudesta ja se antoi muotokielellään ja tyylillään virikkeitä myös jo runoromaaneihin. (Vartiainen)

Keskiajalla uutena runotyylinä sonetti teki tuloaan, jota Dante kehitteli. Syntyi lyyrinen runo ja kansankielinen korkea tyyli. Allegorinen kuvaus sai rinnalleen välittömän ja yksilöllisen kuvauksen. Dante toteutti Jumalaisessa näytelmässä uutta kertomataiteellista tekniikkaa, jolloin hahmot olivat samalla eläviä ja symbolisia. (Vartiainen)

Keskiaika antoi ihmiskunnalle myös länsimaisen kirjallisuuden modernin runokokoelman Francesco Petrarcan myötä. Hänellä oli vahva antiikista ammentava elämänasenne. Hän oli sekä sonetin kehittäjä että oleellinen jatkumo runoilijan vapauteen johtavalla tiellä. (Vartiainen 2009, 178–179.) Keskiajan myöhemmissä tuulissa syntyi uusi kertomistapa novelli, jonka kätilönä toimi Giovanni Boccaccio, joka vakiinnutti suoran kerrontavan ja hylkäsi vertauskuvallisuuden. Nyt kirjallisuus jäljitteli elämää sellaisena kuin ihmiset sen kokivat. Näin jumalainen komedia muuttui inhimilliseksi komediaksi. (Vartiainen)

Boccaccio tiivisti proosassaan monimutkaisen tilanteen yhteen lauseeseen ja korosti sanajärjestyksellä asioita. (Auerbach). Hän käytti kehyskertomusta, mikä oli olennaisesti vaikuttamassa suorasanaisen romaanin rakenteeseen. (Heiskanen-Mäkelä 1989, 65). Tarinoiden kerrontatekniikkaan alkoi ilmentyä henkilöhahmojen tyypittely ja selkeät persoonallisuudet. Hahmot alkoivat reagoida yksilöllisesti eikä kollektiivisen suoraviivaisesti. (Vartiainen)

Jo antiikin arkaaisella kaudella miehisen ilmaisun rinnalla oli yksittäisiä naisrunoilijoita, joiden myötä miehisesti painottunut ilmaisumuoto sai sensuaalisempaa sävyä aihepiirien laajetessa häärunoihin ja eroottisuuteen. (Vartiainen). Keskiajalla Hildegard Bingeniläinen ja Pyhä Birgitta puolestaan tulivat julki näkyrunoudellaan. (Vartiainen). Heidän uskonnollisiin ilmestyksiin pohjautuvat tekstit kuvaavat hyvin keskiajan kirjallisuuden tilaa, joka eteni pääasiassa jumala edellä. Keskeinen kirjallisuuteen vaikuttanut muutos antiikin ja keskiajan välillä tapahtuikin jumalkäsityksessä.

Kristinusko institutionaalisena ilmiönä tai luonnonusko kollektiivisena hengellisenä happena vaikutti tarinankertojaan ollen taustalla vallitseva näkymätön auktoriteetti. Siirtymä luonnonvoimien alaisuudesta kirkolliseen auktoriteettijumalaan oli merkittävä. Dantella oli vielä jäänteet kristinuskosta kuin karsinaa luomassa. Luovasti hän niissä puitteissa toimi jopa uskonnon laitoja kolistellen. Renessanssia enteilevällä Boccacciolla puolestaan oli jo vapaus ja keveys. Danten hahmot nousivat jumalia vastaan, jumalat olivat mukana, mutta Boccaciolla valta oli jo ihmisellä – tai kirjoittajalla. Boccaccio hylkäsi Raamatun ja laajensi sanallisen ilmaisun mahdollisuuksia purkaen kirjoittajan sisäisiä uskonnollisia kahleita.

Sari Mäki-Penttilä

Tehtävän anto, jota edellä ollut teksti noudattaa:

Esittele tiiviisti antiikin ja keskiajan aikana syntyneitä lajeja ja kirjoittamisen tyylejä. Millaisena lajien ja tyylien olemus ja kulttuurinen merkitys ymmärrettiin? Millaista vuoropuhelua keskiaika kävi antiikin kanssa? Mitä uutta keskiaika toi mukanaan? Lue ensin aikakausista kokonaisuutena ja valitse sitten tärkeimmät lajit. Tehtävä vaatii rohkeaa tiivistämistä ja keskittymistä olennaiseen. Älä keskity yksilöllisiin kirjailijanimiin vaan lajien ja tyylien yleispiirteisiin. Vaikka joidenkin kirjallisuushistoriallisesti tunnetuimpien tekijöiden tunteminen kuuluu yleissivistykseen, on suositeltavaa välttää pelkkää nimien listaamista. Tuo vastauksessasi esille kaikkein keskeisimmät historialliset alalajit.

Kirjallisuutta:

Auerbach, E. 1992. Mimesis. Todellisuuden kuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Bahtin, M. 2002. Francois Rabelais, keskiajan ja renessanssin nauru. Helsinki: Like.

Dante A. 1912. Helvetti. Suomentanut Eino Leino. Porvoo. WSOY.

Heiskanen-Mäkelä, S. 1989. Euroopan kirjallisuuden valtavirtauksia. Keskiajalta romantiikkaan. Helsinki: Gaudeamus.

Homeros. Odysseia. 2012. Suomentanut Pentti Saarikoski. Keuruu: Otava.

Mäkikalli, A. & Steinby, L. 2013. Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Vartiainen, Pekka. 2009. Länsimaisen kirjallisuuden historia. Helsinki: BTJ.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s